Voi kiitos kaikille teille, jotka jätitte edelliseen postaukseen kommentin ja linkin omaan blogiinne. Tulen vierailulle lähiaikoina! Muutenkin monet kommenteistanne olivat tosi rohkaisevia ja antavat taas intoa bloggaamiseen. Niiden voimalla tämä homma jatkuu vielä varmaan sen neljännenkin vuoden. Kiitos!

Vaikka tässä postauksessa kirjoitan enemmän ruokaan liittyvistä ajatuksistani, kuvat kertovat muuta eli tein pienen sisustusmuutoksen meidän olohuoneessa. Seinälle ripustetut taulut ovat vanhoja, mutta ne ovat pitkään odottaneet pääsyään takaisin seinälle, kun varastin niistä kehykset muihin juttuihin. Nämä valokuvat olen aikanaan hommannut sillä ajatuksella, että ne tuohon nimenomaiseen paikkan ripustan. Noin kolmen vuoden jälkeen siinä ne nyt ovat. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, heh.



Mies katsoo juuri televisiosta Mad Cook -ohjelmaa. Mä en pysty katsomaan, kun siinä syödään kaikkea kamalaa. Olen hyvin kaikkiruokainen enkä oikeastaan kovin nirso ollenkaan. Se näkyy toki vyötäröllä, mutta minkäs teet. Mutta nuo ruoat mitä tuossa ohjelmassa syödään; EI KIITOS!

Viime viikolla minut herätti eräs ruokaan liittyvä keskustelu. Tapasin silloin mielenkiintoisen suomalaisen. Tai hän ei ollut tavallaan henkisesti suomalainen vaan aito maailmankansalainen, vaikka täällä syntynyt olikin. Hän oli sellainen, joka vain menee maailmalle ja katsoo mitä tapahtuu. Hän oli matkustanut ja nähnyt niin paljon, ettei sitä voinut tällainen tavis millään käsittää. Aika ihailtavaa.

Juteltiin siinä sitten ruoka-asioista siltä kantilta että työssä olen huomannut kaikenlaisten erikoisruokavalioiden lisääntyneen viime vuosina todella paljon. Ihmiset haluavat joko etiikkansa tai yliherkkyksien vuoksi noudattaa erilaisia ruokavalioita. Ollaan tietoisempia siitä, mitä syödään ja siitä halutaan entistä enemmän itse päättää. Kun kerroin suomalaiselle maailmankansalaiselle tästä, totesi hän kuivasti, että siellä missä hän asuu ja elää, on monilla ihmisillä aamuisin herätessän mielessä tuskainen ajatus siitä, että saavatko sinä päivänä edes yhtä ateriaa. Osuvasti tämä keskustelu mielessäni kävin pari päivää myöhemmin ostoksilla eräässä pääkaupunkiseudun isoimmista ruokakaupoista. Etsin pulledporkia varten BBQ-kastiketta. Törmäsin ketsuppihyllyyn ja totesin sen olevan varmaan neljä metriä pitkä! Neljä metriä! Ketsuppi on minun mielestäni ketsuppia. Miksi valikoimassa on siis neljä metriä ketsuppia ja muuten vieressä vastaava metrimäärä erilaisia sinappeja? Överiä minun mielestäni ja ehkä jopa epäeettistä.



Ja älkää käsittäkö väärin. Onhan se hienoa, että meillä menee hyvin. Pitäisi vaan useammin muistaa olla kiitollinen siitä kaikesta hyvästä, mitä meillä on. Pitäisi muistaa, ettei neljä metriä ketsuppia ole itsestäänselvyys. Moni asia on mennyt hyvin, jotta sellainen on edes mahdollista. Ja me voimme tavallaan olla suomalaisina myös ylpeitä siitä, että olemme tämän hienon hyvinvointivaltion rakentaneet. Mutta samalla meidän pitäisi muistaa se lottovoittojuttu. Niin harvalla on se onni, että saa syntyä tänne ja päästä valitsemaan neljästä ketsuppimetristä haluamansa.



Suomalainen maailmankansalainen antoi minulle paljon muutakin ajattelemisen aihetta. Hän oli opiskellut kieliä, jotta pärjäisi asumassaan maassa. Hän puhui suomea, ruotsia, englantia, kiinaa ja japania. Ihailtavaa. Hän antoi toivoa ajatukselle siitä, että mikä tahansa on mahdollista. Pitää olla vain tarpeeksi tahtoa panostaa haluamaansa asiaan.

Tällaisia ajatuksia tällaisena tavallisena keskiviikkoiltana. Mitä mieltä te olette neljästä metristä ketsuppia tai maailmankansalaisuudesta tai siitä, että onko mikä tahansa mahdollista, kun vain tekee sen eteen töitä? Tai mun taulujutuista? Meniköhän tää postaus nyt niihin randomdiipadaapaosastohin? Toivottavasti ei.

Kivaa viikon jatkoa!

I put some new pictures up on our livingroom wall. They waited for nearly three years to get there. Better late than never.

Love, Kati