Välillä on pakko pysähtyä. Tuumata. Ottaa aikaa kaikesta. Miettiä hetken. Elämässä tulee vastaa asioita, joita ei voi vain ohittaa, ei voi vain mennä eteenpäin ilman että pysähtyy. Ajattelee lähimmäistä. Ei voi jatkaa, koska sydän sanoo, että on pysähdyttävä ja hiljennyttävä hetkeksi.

Elämä on kuin metsäpolku auringonsäteineen ja varjoineen. Jotkut varjot ovat raskaita ja paksuja, painavia jopa. Silti meidän on mentävä eteenpäin. Ja välillä tulee se aurinkoinen kohta, pienkin. Siitä on otettava voimaa.




Painava varjon alta, jota kukaan ei tahdo jaksaa kantaa, on löydettävä  elämän onnentähdet. Niitä asioita jotka ovat hyvin. Niitä, jotka auttavat meitä jaksamaan. Ne ovat välillä piilossa ja niitä on vaikea nähdä, mutta tartutaan niihin muutamiin, jotka meidän on helpompi huomata.

Ja se paksu ja painava varjo kevenee vähän ja hitaasti. Joskus se pysyy mukanamme pitkään ja siitä tulee osa varjon kantajaa.



Kun sellainen painavampi ja tummempi varjo tulee läheisen päälle, on meidän muidenkin pysähdyttävä. On otettava aikaa ja löydettävä oikeat sanat. Aina niitä ei ole, mutta hiljaisuuskin kertoo paljon. On oltava hiljaa ja pysähdyttävä ennen kuin voi jatkaa eteenpäin.

Sanotaan, että meille annetaan vain sen verran, kuin jaksamme kantaa. Toivon, että se on totta. Pidetään huolta toisistamme. Ollaan kiitollisia kaikesta hyvästä mitä meillä on. Autetaan toisiamme kantamaan ne painavimmatkin varjot.

Kati x x