keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Teini


Myöhäiset keskiviikkoillan heipat!

Minun esikoiseni, pieni tyttäreni, täytti eilen kolmetoista. Hän on nyt siis virallisesti teini. Vaikka sitä teineilyä on jo ainakin vuoden verran ollut ilmassa, tuntuu tuo virallisuus minusta kuitenkin aika isolta asialta. Tytär ei tietenkään pidä sitä minään, ja tottakai hän iloitsee siitä, että ikää tulee lisää. Minä taas joudun luopumaan. Miksi kukaan ei kertonut, että äitiys on luopumista?



Olen oikeasti vasta nyt tajunnut, että on totta kun sanotaan, että lapset ovat meillä vain lainassa. Mihin on hävinnyt se pieni tyttö, joka ylimmässä kuvassa pyörähtelee juhlamekossaan? En edes muista kunnolla sitä tyttöä ja nyt kun katson kuvia, on vaikea tajuta, että se sama tyttö on nyt yhtä pitkä kuin minä ja oikeastaan sellainen pikkuaikuinen. Mihin ihmeeseen se pikkutyttö hävisi?



Tottakai on ihanaa, kun lapset kasvaa, mutta onhan se vähän haikeaa näin äidin näkökulmasta. Välillä aina toivoisin, että saisin syliini tuon kuvassa pyörivän viisivuotiaan. Sen pienen tytön, joka tykkäsi pukeutua prinsessaksi ja joka tuli joka ikinen päivä syliin vielä yksitoistavuotiaanakin.



Toisaalta on ihanaa, kun teinitytön kanssa voi puhua jo aika monimutkaisistakin asioista ja hänellä on jo paljon omia näkemyksiä. Tyttäreni on aina ollut utelias luonteeltaan. Olenkin leikkimielisesti joskus sanonut, että hän taitaa muuttua pian kysymysmerkiksi, niin paljon kysymyksiä on hänen suustaan tullut. Hän on halunnut aina oppia uutta ja tietää kaikesta kaiken. Ja vaikka välillä on tiennytkin jonkun asian, on aina kannattanut esittää se varmistava kysymys.

Elokuussa alkaa sitten uusi vaihe tyttäreni elämässä kun hän menee yläkouluun. Taas pieni askel kohti aikuisuutta ja isompaa vastuuta. En epäile, etteikö hän pärjäisi. Hän on sosiaalinen, iloinen ja järkevä tyttö. Tyttäreni kasvaa ja sen myötä hän muuttuu. Samalla tietenkin muuttuu meidän suhteemme. Ainoa toiveeni on, että se pysyisi läheisenä ja lämpimänä nyt ja ikuisesti.

Tällaisia haikeuksia tänään. Olisi kiva kuulla teidän ajatuksianne vanhemmuudesta ja luopumisesta.

My daughter turned thirteen yesterday and I cannot believe where that little girl went who used to live in our house. Why nobody told me that our children are only in loan?

Love, Kati

25 kommenttia

  1. Minun isot, pienet prinsessani ovat jo 19 ja 16 vuotiaita. Tänään kävimme ostamassa Marimekolta ylppärijuhlamekon. Luopumista tämä on ja toisaalta niin upeaa: nuoret pärjäävät ja ovat vahvoja, omia itsejään. Voiko äitiyden onni ja ylpeys olla suurempaa:) onneksi kuopus, 10v on vielä kotona jonkin aikaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se ihanaa. Ja ylpeänä voit katsoa kun tyttö saa lakin. Onnea näin jo etukäteen äidillekin. Ehkä joo tuo kuopus teillä helpottaa luopumista. <3

      Poista
  2. Onnea "pienelle" :). Voi että, mä en edes halua ajatella noin pitkälle :))

    VastaaPoista
  3. Haikealta ja ikäänkuin yhtäkkiä kasvoi minunkin pikku tyttö aikuiseksi, luopumisen tuskan tunsin sisälläni ja itkusilmässä katsoin, kun tytär viikonloppujen jälkeen taas lähti kauemmaksi kouluun... löysi poikakaverin ja nykyään hieman harvemmin kotona käy.
    Välimme ovat kuitenkin niin läheiset, joka päivä soitellaan monta kertaa ja joka ilta toivotellaan viestein hyvät yöt, kun nähdään, niin aikaa vietetään nauttien toistemme seurasta<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihanaa, sinulla ja tyttärelläsi on ihanat lämpimät välit! Se on mahtavaa! <3

      Poista
  4. No minä heräsin tässä yhtenä päivänä siihen, että minun tyttäreni on ensi vuoden tammikuussa 18 vuotias. Minulla on aikuinen tytär, ihan järisyttävää. Tuo 12v. poikakin on jo niin iso. Kohta sekin menee jo armeijaan, pärjääkö se siellä, entä jos sitä simputetaan. Voiko äiti mennä työpaikalle tai sinne armeijaan kovistelemaan kiusaajia.
    On tää rankkaa olla äiti (mutta päivääkää en vaihtaisi pois).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan sama, päivääkään en vaihtaisi pois. Äitiys on ollut välillä tosi rankkaa, erityisesti ehkä silloin kun kaksosten syntymän jälkeen meillä oli kolme alle nelivuotiasta. Nyt on taas tätä luopumisen tuskaa, äidin elämä on....Ja kai meidän äitien on vaan pakko luotta siihen, että lapset pärjäävät, muuten taitaa pää hajota! :)

      Poista
  5. En kehtaa edes sanoa minkä ikäiset poikani nyt ovat, kun lapsenlapsikin täyttää 13 vee ja on ollut teini jo vuoden. Haikeudella muistan aikaa kun hän oli mummon pieni keijutyttö:) Kovin äkkiä kasvoivat omatkin ripakinttuni isoiksi miehiksi, onneksi sitä ei tiennyt mitä elämä mukanaan tuo. Anoppi sanoi että pienenä polkevat syliä ja isona sydäntä ja niimpä on käynyt:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, lapsenlapset varmaan tuntuvat kasvavan vielä nopeammin kuin omat lapset. Sinulla on viisas anoppi! :)

      Poista
  6. Kyllä tuo haikeus on tuttua - kirjoittelinkin sekä viime kesänä että edellisenä, kun lapset muuttivat omilleen. Vieläkin tuntuu haikealta - opettelemista vaatii tämäkin elämänvaihe.
    Tyttäresi on nyt sellaisessa iässä, että hyvät välit äitiin ovat iso siunaus - nimittäin se teini tarvitsee sitä äidin läsnäoloa ihan yhtä paljon kuin se pienempikin tyttö. Vaikka vaikuttaakin aikuisemmalta ja yrittää tehdä pientä pesäeroa. Silti tulee niitä iltoja, kun kaulakkain istutte sohvalle ja juttelette <3
    Lapset todellakin ovat meillä vain lainassa - mutta pysyvät silti aina lapsinamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihanaa, että sinulla on noin läheiset välit tyttäreesi. Ja kiitos hyvistä neuvoista, täytyy nauttia noista kaulailuilloista ja keskusteluhetkistä ihan täysillä! :)

      Poista
  7. Onnea tyttärelle. Omani ovat vielä pieniä, vaikka tuntuu silti, että vuodet ovat vierineet tosi nopeasti. Vastahan tytöt oli vauvoja ja esikoinen pieni pellavapää. Isoimman kohdalla joutuu jo asteittain kokemaan sitä luopumista sillä kaverien seura kiinnostaa enemmän ja välillä tuntuu, että häntä näkee vain aamuisin ja illalla ennen nukkumaan menoa. Onneksi kuitenkin vielä tykkää kiehnätä myös äidin sylissä, mutta kuinks pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten kirjoitin, tyttäreni tuli vielä yksitoistavuotiaana vielä päivittäin syliin. Empä silloin tajunnut, että pian se loppuu. Uskon, että nämä äiti-tytär suhteet käyvät läpi aika isoja syklejä ja suhde muuttuu koko ajan. Nauti ihanista tyttäristäsi. <3

      Poista
  8. Aika kuluu kyllä niin nopeaan, että ei sitä voi ymmärtää. Ja parempi kun ei sitä sen enempää edes ajattele, koska alkaa vaan ahdistaa.

    Mun pojat on nyt 21 ja 19 v, mutta aina vaan ohimennen halataan. Oli lähistöllä muita tai ei. Se tuntuu kivalta. Mutta jos nyt oikein muistan, niin varmaan siinä ylä-asteelle vaihtamisen kieppeillä oli sellainen välivaihe, jolloin otettiin äitiin vähän etäisyyttä ja hyvä niin, vaikka se silloin itsestä tuntuikin jotenkin niin lopulliselta. Että tässäkö tää nyt oli ja äitiä ei enää tarvita. Mutta onneksi sentään vieläkin edes joskus johonkin :). Ja onhan tässä luopumisessa hyvääkin. Voi onnellisena ja ylpeänä seurata lastensa elämää ja itse nauttia kaikesta siitä vapaudesta, jota lasten itsenäistyminen on tuonut tullessaan. Ristiriitaista, mutta enimmäkseen onnelista, kun malttaa pitää omat tunteensa taka-alalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sillä vapaudellahan on helppo sitten toteutella kaikenlaisia paastoja, puhdistuskuuria, kuntokuureja ja muita dieettejä. :)

      Poista
  9. Ihana postaus Kati.<3 Melkein tippa linssissä tätä aamulla ensimmäiseksi lueskelin.:) Niinhän se tosiaan on, että lasten kasvu tarkoittaa samalla hiljalleen irtipäästämistä, ja tavoitehan on, että lapsen siivet kantaa, kun ne hyppää lentoon. Kyllä siinä varmaan tämäkin äiskä vielä tirauttaa itkut, jos toisetkin, kun se maailmallelähtö on oikeasti edessä. Olen muutenkin ihan hiivatin huono hyvästien jättäjä! Mutta kuten Annukka tuossa edellä sanoi, tulee tilalle kuitenkin myös omaa vapautta, josta kannattaa ottaa ilo irti.;D Täytyy toivoa, että omat vanhemmat pysyy vielä vuosia hyvässä kunnossa, ettei ihan heti alkaisi se omista vanhemmista huolehtiminen, kun lapset on lentäneet pesästä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Taina kauniista sanoistasi. Tämä postaus oli minulle aika tunteellinen ja paikoitellen vähän vaikeakin kirjoittaa. Elämässä täytyy yrittää kovasti nauttia aina siitä hetkestä, joka on kulloinkin käsillä. Ei pitäisi liikaa yrittää elää tulevaisuudessa, eikä menneisyydessäkään.

      Poista
  10. Maarit Hurmerinnan Lainaa vain - yksi koskettavimmista lauluista, jonka tiedän. Ja nii totta. Ihan itseä kiusaten pitää sitä välillä kuunnella, silmät kyyneleissä.
    Paljon luopumista, haikeutta ja huolta... Mutta myös ihania muistoja ja hetkiä, puhtainta rakkautta ja iloa. Sitä se äidin elämä on. Ihanaa, että ne kasvaa, vaikka toisaalta haluaisi pitää ne pienenä aina. Täytyy vaan luottaa, että kyllä ne pärjää ja kyllä se elämä kantaa.
    Ja hyvään kouluun pääsee teidän neiti. Etenkin rehtori on huippu ja puhuu loistavasti samaa kieltä nuorten kanssa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Terhi! Käytiin yläkoulussa tutustumisillassa ja itsekin panin merkille rehtorin tavan puhua nuorista todella kivaan sävyyn. Monilla aikuisilla on tapana vähän vähätellä nuoria, mutta rehtori ajatteli nuoria lähtökohtaisesti fiksuina ja pystyvinä tulevina aikuisina. Se kuullosti mielestäni hyvältä.

      Poista
  11. Kaunis postaus, ja niin tuttuja tunteita itsellenikin. Vanhin poika täyttää pian 14, ja luopumisen tunne on välillä vahvasti läsnä, kun huomaa, miten valtavan nopeasti aika menee. Hyvä, että pystyy katsomaan lasten vauva/ taaperokuvia ilman haikeuden aiheuttamaa kyynelehtimistä. Mutta kolikon kääntöpuolena on sitten taas se huikea kasvun ja itsenäistymisen seuraaminen...minkälainen persoona ja nuori lapsesta kasvaa :) Ja onhan omassa vapauden lisääntymisessä myös puolensa ;)

    VastaaPoista
  12. Onnea teinille! :) Ihana postaus myöskin :)

    VastaaPoista
  13. Oi, paljon onnea! <3 Minun esikoiseni on 11, eli perässä tullaan kovaa... Vielä hän tulee syliin - jokohan se pian muuttuu? ;|

    VastaaPoista
  14. Oi, kaunis postaus! Haikea ja onnellinen!

    En osaa edes kuvitella, millaisia tunteita on sitten, kun lapset ovat selvästi vanhempia. Vaikka meidän tytöt ovat vielä pieniä (toinen 2-vuotias ja toinen 10-kuinen), huomaan usein miettiväni, miten jotain asiaa ei enää välttämättä tule koettua ja kuinka he kasvavat nopeasti. Kasvaminen ja oppiminen ovat upeita asioita, mutta vasta nyt omien lasten kohdalla olen alkanut ymmärtää, miten suuri haikeus ja luopuminenkin niihin liittyy.

    VastaaPoista
  15. Ihana postaus! Ja ihana uusi ilme blogissa :)

    VastaaPoista

Kiitos kun tulit vierailulle blogiini. Jos haluat, voit jättää jäljen vierailustasi vaikka kommentoimalla tätä postausta. Toivon, että viihdyit täällä ja että tulet pian uudestaan!

-Kati

© Villa Valko Lifestyle sisustusblogiMaira Gall